Viikon paras on tässä!

14 10 2014

#Viikonparhaat-juttusarja on palannut! Tai palannut ja palannut, juttuja tulee jos aikaa ja ideoita riittää. Lupaan yrittää!

Tämän viikon paras on ehdottomasti tässä:

Bravo, K-Citymarket Kupittaa.

Screen Shot 2014-10-14 at 15.21.30

Ja mikä parasta: katsokaapa kommentteja. Organisaation villein reikäpää taitaakin olla kauppias itse. Great!





Somessa on kyse kulttuurin muutoksesta

24 09 2014

Somesta puhuttaessa keskustelu siirtyy usein kanaviin. Se on luonnollista, sillä kanavat ovat uusia. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin ennen kaikkea viestintä- ja organisaatiokulttuurin muutoksesta. Some vaatii organisaatiolta nopeutta, läpinäkyvyyttä ja kykyä olla kiinnostava. Harva organisaatio kykenee siihen ilman työtapojen ja asenteiden tuulettamista.

Uskon, että yksilöiden esiin marsittaminen on organisaatioille suuri mahdollisuus, sillä henkilöt ovat yleensä kiinnostavampia kuin yritykset.

Jos ja kun omaa henkilökuntaa halutaan kannustaa somen käyttöön ja brändilähettiläiksi, täytyy hyväksyä myös ylilyönnit. Itse asiassa pelkkä ylilyöntien suvaitseminenkaan ei riitä, vaan ylilyöntejä kannattaa jopa hakea, sillä parhaat tulokset saadaan, kun liikutaan jo hyvän maun rajoilla.

Ihmisiä täytyy kannustaa, sillä vain harvalla suomalaisella asiantuntijalla riittää rohkeutta (tai vastaavasti puuttuu arvostelukykyä) niin paljon, että viestit alkaisivat kiinnostaa muitakin, kuin henkilöä itseään. Se, mikä saattaa itsestä tuntua mielettömän rohkealta, ei ulkopuoliselle näyttäydy sellaisena.

Ja itse asiassa rohkeudessa on kyse aivan yksinkertaisesta asiasta: kyvystä olla oma itsensä kaikissa tilanteissa. Ei tarvitse tehdä stuntteja tai hakea huomiota, vaan luopua liiasta yrittämisestä ja tarpeesta olla erehtymätön. Toisaalta täytyy muistaa olla aktiivinen ja tuoda omia kantoja esiin.

Esimerkeiksi tällaisesta ”hulluttelusta” käyvät Puolustusvoimain komentajan Jarmo Lindbergin Hornet-selfie tai Rakennusviraston hauska viranomaisviestintä. Näitä lisää!
Viestintäkulttuurin muutos





Ole hetken äiti

10 05 2009

Hyvää äitienpäivää äideille, ja etenkin omalle, parhaalle!

Näin äitienpäivänä on luontevaa palata jo maaliskuussa lanseerattuun kampanjaan, joka minua edelleen mietityttää. Se on Unicefin Ole hetken äiti -kampis.

Ajatus on hyvä ja toteutuskin, ei siinä mitään. Mutta minä en pääse yli enkä ympäri siitä ärsytyksestä, että sloganiksi on valittu tuo äiti-teema. Miksi Unicef on lähtenyt alleviivaamaan vanhanaikaisia sukupuolirooleja? Minusta kampanjassa toistetaan vanhaa ajatusta siitä, että lapselle ensisijaisesti paras hoivaaja ja huoltaja olisi nimenomaan äiti.

Unicef perustelee slogania sillä, että äitiys on mielentila.

Kehotamme suomalaisia hetken äitiyteen, ja väitämme, että äitiys ei ole vain biologiaa, vaan mielentila, joka ei ole riippuvainen sukupuolesta, elämänkatsomuksesta tai siitä, onko kasvattanut omia lapsia. Äitiys on yleisinhimillinen tunnetila ja asenne, jossa keskeistä on aikuisen halu kantaa huolta lapsesta.

Rohkenen väittää, että useimmille miehille myös isyys merkitsee halua kantaa huolta lapsesta. Olisi mielenkiintoista tietää, miten kampanja onnistuu puhuttelemaan isiä. Entä lapsettomia miehiä?

Parempi sanavalinta olisi ollut vanhempi, mutta se ei olisi synnyttänyt keskustelua.

Onko siis pakko aina provosoida, että viesti menee perille?

PS: Jos haluat äitienpäivän kunniaksi olla hetken äiti, se onnistuu Unicefin sivuilla. Äitinä oleminenhan on sitä, että antaa rahaa. 🙂





Ei niin vakava web 2.0

3 03 2009

Osallistuin tänään Inforin järjestämän Verkkoviestinnän koulutusohjelman ekaan tapaamiskertaan. Luennoitsija Christina Forsgård oli innostava puhuja ja aivan inspiroiduin häntä kuunnellessa – kyllä web 2.0 vaan on niin hauskaa!

Christina innosti kurssilaisia leikkimään ja kokeilemaan erilaisia web 2.0 -juttuja. Moni taisi vähän ihmetellä Christinan ennakkoluulottomuutta mm. Habbo-hotellia kohtaan, mutta itse olen ihan samanlainen ja mukana ties missä sosiaalisissa medioissa (minut löytää mm. Deliciousista, Twitteristä, Flickristä ja Facebookista). Ja sitten on tietysti nämä kaksi blogia. Habbo-hotellissa en kuitenkaan vielä ole käynyt. Pitääpä muistaa joskus tutustua – tuttujen muksujen ja nyt Christinan jutuista olen päätellyt, että siellä on aika kivaa.

Mielenkiintoista oli huomata, miten meidän viestinnän ammattilaistenkin suhtautumisessa sosiaaliseen mediaan on isoja eroja. Osa suhtautuu, varmasti täysin perustellustikin, aika kriittisesti feissareihin ja muihin sovelluksiin ja siihen, kuinka paljon tietoa he haluavat itsestään laittaa nettiin. Ymmärrän kyllä senkin. Itse en osaa enää edes kuvitella elämää ilman näitä vempaimia, niin arkisia niistä on tullut. 

Tämä oma web 2.0 -innostus kieltämättä alkoi vähän vahingossa muutama vuosi sitten ja on karannut sen jälkeen käpälästä aivan täysin. Siis hyvässä mielessä, minähän tykkään tästä! Mutta saa tätä avoimuuspolitiikkaa joskus vähän selitellä, ja silti varmaan moni pitää täysin vinksahtaneena.

Kaikkihan alkoi omasta henk.koht. blogista, jota aloin pitää vuonna 2006, silloin puoli-anonyymisti. Vähitellen kuitenkin tutut ja tuntemattomatkin alkoivat tietää blogista, ja tuli outo tilanne, jolloin oma elämä oli netissä, mutta en kuitenkaan ollut siellä reilusti omana itsenäni. Sitten lopulta päätin, että jos nyt kerran ollaan, niin ollaan sitten kunnolla. Sen jälkeen olen kirjautunut kaikkiin palveluihin omalla nimelläni (tai tunnistettavalla nickillä).

Nyt netissä on sekä oma henk.koht. elämä että tämä asiallisempi puoli. Oikeastaan en edes ajattele, että minulla olisi joku netti-identiteetti, vaan se mitä tapahtuu netissä, on jatkoa tälle ihan oikealle elämälle (IRL). Netissä saattaa olla hieman eri kontaktit, mutta minä olen ihan sama. Koen, että tämä tilanne on reilumpi itseäni kohtaan siinä mielessä, että jos joku haluaa muodostaa minusta jonkin kuvan vain nettitekstien perusteella, niin tarjolla ei ole vain outoja kuvauksia tanssitunneista ja pyllylääkäreistä, vaan ehkä niistä selviää, että tämä Aku tekee jotain muutakin kuin sheikkaa bootya (tai sitten voi tehdä sen johtopäätöksen, että ei, mutta otan sen riskin). Tietenkin valitsen millaisia asioita itsestäni kerron ja paljastan itsestäni vain tietyt asiat. Rajanvetoa saa käydä itsensä kanssa koko ajan eikä se kyllä helppoa ole. Joskus olen varmasti mennyt liian pitkällekin ja paljastanut itsestäni enemmän kuin olisin oikeastaan halunnut, mutta sellaista on elämä.

Koko päivä puhuttiin sosiaalisesta mediasta ja nyt käyn vielä tsekkaamassa Ningin, jossa kokeilemme ajatusten vaihtoa kurssin aikana ja toivottavasti myös sen jälkeen. Ning oli minulle uusi tuttavuus, ja ihan mielenkiintoiselta vaikuttava sosiaalinen verkottumis-/oppimisympäristö.





Nipotusta

3 02 2009

Vaikka en mikään kielitieteilijä olekaan, viime aikoina on taas erityisesti ärsyttänyt huono suomen kieli, joka vaivaa ainakin yritysmaailmaa. Voi että mitä velttoilua, todella raivostuttavaa!

Mikä siinä on, että lauseita käännetään englannista suomeen sanasta sanaan niin, että virkkeet alkavat järjestään ajan määreellä, pilkut ovat ihan missä sattuu, lauseenvastikkeita ei joko osata käyttää ollenkaan tai sitten niitä ympätään lauseeseen niin monta, ettei kukaan enää tajua mistään mitään.

Sama leväperäisyys pätee kyllä toisinkin päin. Englannista ei kukaan enää välitä, kun ajatellaan, että lukijoina on kuitenkin vain muita epä-natiiveja. Ei se vieraan kielen lukemista ainakaan helpota, että tekstin on kirjoittanut kapulakielinen apina!

Ja kun nyt pääsin vauhtiin, niin purnaanpa vielä näistä mainosväen lempparilauseista. Joissa. Ei. Ole. Verbiä.  Ja. Virke. Aloitetaan. Aina.  Sanalla. Että. Mutta. Tai. Tai ja pilkun sijasta käytetään pistettä. Grrrr.

Voitaisiinko sopia, että aletaan rikkoa kielenkäytön konventioita vasta, kun osataan ne!

Huh, jopas helpotti, kun sain raivota! Kiitos. 🙂