Osallistuin tänään Inforin järjestämän Verkkoviestinnän koulutusohjelman ekaan tapaamiskertaan. Luennoitsija Christina Forsgård oli innostava puhuja ja aivan inspiroiduin häntä kuunnellessa – kyllä web 2.0 vaan on niin hauskaa!
Christina innosti kurssilaisia leikkimään ja kokeilemaan erilaisia web 2.0 -juttuja. Moni taisi vähän ihmetellä Christinan ennakkoluulottomuutta mm. Habbo-hotellia kohtaan, mutta itse olen ihan samanlainen ja mukana ties missä sosiaalisissa medioissa (minut löytää mm. Deliciousista, Twitteristä, Flickristä ja Facebookista). Ja sitten on tietysti nämä kaksi blogia. Habbo-hotellissa en kuitenkaan vielä ole käynyt. Pitääpä muistaa joskus tutustua – tuttujen muksujen ja nyt Christinan jutuista olen päätellyt, että siellä on aika kivaa.
Mielenkiintoista oli huomata, miten meidän viestinnän ammattilaistenkin suhtautumisessa sosiaaliseen mediaan on isoja eroja. Osa suhtautuu, varmasti täysin perustellustikin, aika kriittisesti feissareihin ja muihin sovelluksiin ja siihen, kuinka paljon tietoa he haluavat itsestään laittaa nettiin. Ymmärrän kyllä senkin. Itse en osaa enää edes kuvitella elämää ilman näitä vempaimia, niin arkisia niistä on tullut.
Tämä oma web 2.0 -innostus kieltämättä alkoi vähän vahingossa muutama vuosi sitten ja on karannut sen jälkeen käpälästä aivan täysin. Siis hyvässä mielessä, minähän tykkään tästä! Mutta saa tätä avoimuuspolitiikkaa joskus vähän selitellä, ja silti varmaan moni pitää täysin vinksahtaneena.
Kaikkihan alkoi omasta henk.koht. blogista, jota aloin pitää vuonna 2006, silloin puoli-anonyymisti. Vähitellen kuitenkin tutut ja tuntemattomatkin alkoivat tietää blogista, ja tuli outo tilanne, jolloin oma elämä oli netissä, mutta en kuitenkaan ollut siellä reilusti omana itsenäni. Sitten lopulta päätin, että jos nyt kerran ollaan, niin ollaan sitten kunnolla. Sen jälkeen olen kirjautunut kaikkiin palveluihin omalla nimelläni (tai tunnistettavalla nickillä).
Nyt netissä on sekä oma henk.koht. elämä että tämä asiallisempi puoli. Oikeastaan en edes ajattele, että minulla olisi joku netti-identiteetti, vaan se mitä tapahtuu netissä, on jatkoa tälle ihan oikealle elämälle (IRL). Netissä saattaa olla hieman eri kontaktit, mutta minä olen ihan sama. Koen, että tämä tilanne on reilumpi itseäni kohtaan siinä mielessä, että jos joku haluaa muodostaa minusta jonkin kuvan vain nettitekstien perusteella, niin tarjolla ei ole vain outoja kuvauksia tanssitunneista ja pyllylääkäreistä, vaan ehkä niistä selviää, että tämä Aku tekee jotain muutakin kuin sheikkaa bootya (tai sitten voi tehdä sen johtopäätöksen, että ei, mutta otan sen riskin). Tietenkin valitsen millaisia asioita itsestäni kerron ja paljastan itsestäni vain tietyt asiat. Rajanvetoa saa käydä itsensä kanssa koko ajan eikä se kyllä helppoa ole. Joskus olen varmasti mennyt liian pitkällekin ja paljastanut itsestäni enemmän kuin olisin oikeastaan halunnut, mutta sellaista on elämä.
Koko päivä puhuttiin sosiaalisesta mediasta ja nyt käyn vielä tsekkaamassa Ningin, jossa kokeilemme ajatusten vaihtoa kurssin aikana ja toivottavasti myös sen jälkeen. Ning oli minulle uusi tuttavuus, ja ihan mielenkiintoiselta vaikuttava sosiaalinen verkottumis-/oppimisympäristö.
ORGCOMMS 
Niin, tällaisen verkkohurahtaneen ja myös vapaa-aikaansa mieluusti kaikenlaisissa sosiaalisen median härpäkkeissä käyttävän on helppo innostua systeemeistä myös työelämän kannalta 🙂
Ja rajanveto on hankalaa. Aika monta kertaa minäkin olen avoimuuttani saanut selitellä, mutta koetan aina muistuttaa siitä ”oman nettijulkisuuden hallinnasta”. Parempi olla mukana itse kuin antaa muiden päättää, mitä Google minusta löytää.
Yksi keskustelu aiheesta on käynnissä Jaikussa ja siellähän Heiskasen Tero jo pohti, että ”Esimerkki tästä, voisi olla, että MariKoosta voi saada sellaisen ”negatiivisen” tiedon, että hän ei ole kunnianhimoinen, koska leppostelee.”
Aivan, vaikka ”oman nettijulkisuuden hallinta” kalskahtaa korvaan vähän oudolta. Sitähän se kuitenkin on – kyllähän tämä oma ”julkisuus” on hallinnassa Tuli mieleen joku Johanna Tukiainen, joka ei todellakaan itse hallitse omaa julkisuuttaaan. (Erikoinen sana muuten koko julkisuus. Vaikka tämä blogaaminen onkin julkista, en koe olevani julkisuudessa.)
Hirveän mielenkiintoinen keskustelu tuolla Jaikussa. Pitääkö mun siis tulla sinnekin? Pitää vissiin. 🙂
Väistämättä tulee mieleen, että se miten jokin tuote on pakattu ja kuinka sen maku ja hyödyt selitetään merkitsee tässäkin asiassa bisnessihmisille aika paljon.
Uskon, että tässä on paljon tehtävissä nykypäivänä kun mennään myymään sitä feissarikampanjaa tms.; mitkä ovat ne oikeat hyödyt mitä yritys saa, mitä haittaa siitä ei ole/voi olla/on ja mitä se vaatii yritykseltä itseltään. Pelkkä kiva kun ei vaan riitä.
Tässä muuten ihan asiallinen pohdinta tuosta läpinäkyvyydestä, jos ihmisiä kiinnostaa: http://www.socialmediatoday.com/SMC/77818
Itse lähdin bloggaamisessa ensimmäistä kertaa omalla nimellä liikkeelle, ja olen sitä mieltä että se oli ihan oikea ratkaisu. Kuten IRL:ssa, jokaisen pitäisi itse osata katsoa mitä suustaan päästää.
Ja loppujen lopuksi eihän sitä voi aina ihan täysin kuitenkaan kontrolloida millaisen kuvan ihmiset itsestä saa, ei edes oikeassa elämässä, miten siis netissäkään. Ja kuka sanoo kuinka nopeasti ihmiset tuomitaan joksikin pelkästään jonkin yksittäisen statuspäivityksen vuoksi?
En itse ainakaan muista muiden päivityksiä jälkeenpäin kovin pitkään. Mutta ehkä tämä edellinen lause kertoo sen, että olen epäluotettava, enkä muista asioita eikä munkaan kanssa kannata tehdä hommia. 🙂
Marko, niin juuri. Lisäisin tuohon omalla nimellä esiitymiseen kuitenkin sellaisen sivujuonteen, että joskus nikillä esiintyminen voi olla ihan perusteltua ja järkevää (viittaan nyt lähinnä sellaiseen terapiakirjoitteluun tai huumoriblogeigin, joita moni harrastaa).
Ja kiitoksia mielenkiintoisesta linkkivinkistä, se poikikin paljon jatkoluettavaa (ja ajateltavaa) 🙂